Liberaalissa demokratiassa poliittinen valta on tarkoituksella niin hajautettua, että välillä joutuu kysymään, kuka tätä maata oikein johtaa. Oikea vastaus on: ei oikeastaan kukaan. Se on hyvä asia.
Liberaali demokratia on yhteiskuntajärjestys, jonka ytimessä on yksilön vapaus ja vallan rajoittaminen. Taloudessa siihen kuuluvat omaisuudensuoja, markkinatalous ja vapaus yrittää ja käydä kauppaa.
Politiikassa sen tunnistaa ihmisoikeuksista, poliittisista vapauksista, perustuslaista, riippumattomista tuomioistuimista, vapaasta mediasta ja siitä, ettei hallitus voi sanella kaikkea yhteiskunnassa tapahtuvaa.
1990-luvun optimismi ei toteutunut
Neuvostoliiton romahdettua oli helppo kuvitella, että liberaali demokratia olisi jonkinlainen poliittisen kehityksen päätepiste. Autoritääriset järjestelmät näyttivät epäonnistuneilta ja avoimet demokratiat menestyviltä.
Niin ei käynyt. Autoritääriset valtiot eivät kadonneet, ja myös demokratioiden sisällä on poliittisia liikkeitä, jotka suhtautuvat vallan rajoituksiin, instituutioiden riippumattomuuteen tai vähemmistöjen oikeuksiin välineellisesti.
Hyvä järjestelmä ei ylläpidä itse itseään
Liberaalin demokratian etu on paradoksaalinen: se sallii myös oman järjestelmänsä arvostelun ja haastamisen. Siksi se vaatii ihmisiä ja instituutioita, jotka ymmärtävät, miksi vallan rajat ovat olemassa myös silloin, kun oma poliittinen puoli on vallassa.
Liberaalia demokratiaa pitää puolustaa ulkoisia vihollisia vastaan. Mutta vielä tärkeämpää on puolustaa sen pelisääntöjä sisältäpäin: oikeusvaltiota, vallan hajauttamista, vapaata tiedonvälitystä, poliittisia oikeuksia ja sitä periaatetta, ettei vaalivoitto anna hallitukselle rajatonta valtakirjaa.